Sandra ja Sanna-Mari Iirien maassa

Käsittämättömiä tervehdyksiä, teetaukoja, mutkikkaita teitä, värikkäitä taloja. Siinä puupuolen artesaaniopiskelija Sandra Puurits-Virtasen ensivaikutelmia Irlannista, missä hän on suorittamassa opintojensa viimeistä työssäoppimisjaksoa luokkatoverinsa Sanna-Mari Jalosen kanssa. Artesaanit työskentelevät kinsalelaisessa puualan yrityksessä työporukassa, johon kuuluu ihmisiä mm. Argentiinasta ja Japanista saakka.
  Päivät kuluvat kiireessä erilaisia työtehtäviä hoitaen, joskus työviikko venyy jopa lauantaihin. Vastapainona työlle on Kinsalen kaunis ympäristö ja värikäs arkkitehtuuri, joista Sandra kertoo yhtä värikkäällä tavallaan.
  Lue Sandran ja Sannamarin kuulumisia osoitteessa http://p6deriirimaal.blogspot.ie/
 

Sandran valmistama pienoismalli.

Kinsalen värikkäitä näkymiä.

Teksti Mika Nykänen, kuvat Sandra Puurits-Vitrtanen ja Sanna-Mari Jalonen

 

Haarniska syntyi muinaisten mestareiden innoittamana

- Lapsesta lähtien muinaiset soturit ja myyttinen keskiaika on viehättänyt minua, Olli Keinänen
selvittää kiinnostustaan haarniskoihin.
  Siksi ei ollut yllätys, mitä Olli halusi tehdä, kun opinäytetyön aika tuli. Alun perin tarkoituksena oli valmistaa haarniska päästä varpaisiin, mutta opinnäytteelle annettu aikaraja esti tämän. Kuudessa viikossa yksi mies ei tee koko haarniskaa. Lopulta Olli tyytyi tekemään ns. 2/3 haarniskan, missä jalat jäävät ilman suojaa. Tällainen haarniskamalli oli käytössä 1600-luvulla.  

Kainaloa suojaava Besagew-kiekko ohjaa peitsen sivuun.

  Ollin haarniskan tyylilliset ja tekniset esikuvat löytyvät 1300-1600-luvuilta säilyneistä historiallisista haarniskoista.
  - Erityisesti 1400- ja 1500 -lukujen haarniskointi on ollut lähellä sydäntäni. Myös goottilainen muoto ja tyyli ovat aina kiinnostaneet, Olli kertoo lähtökohdistaan.

  Vuosien keskiaika- ja haarniskaharrastus on kasvattanut melkoisen tietovaraston. Haarniskan eri osat kyrasseineen, bevoreineen ja pauldroneineen ovat Ollille toinen äidinkieli.

  Ollin haarniskan yleinen muotokieli pohjautuu arkkiherttua Sigismund von Tirolin haarniskaan.

  - On lähes maagista, kuinka sen ajan työkaluilla ja materiaaleilla on voitu valmistaa niin hyvin suojaavia ja samalla kauniita haarniskoja, Olli kertoo.

"Sudenhampaat" näkyvät rintapanssarissa.

  Koristelussa Olli käytti goottilaisia kasviaiheita. Olli piirsi koristeet sabluunaan, jonka mukaan sahasi metallin lehtisahalla. Kaikki osat on viilaamalla viimeistelty.
  Yksi tärkeä koriste-elementti on ns. "fluting" eli sudenhampaat. Ne ovat yleensä kehosta ja haarniskan aukoista poispäin suuntaavia, sulavia linjoja, jotka toimivat koristeina, vahvistavat levyä ja toimivat iskuja pois ohjaavina urina.
  - Sudenhampaiden teko oli haastavampaa kuin odotin, mutta lopputulos on hionnan jälkeen mielestäni tyydyttävä, Olli kertoo vaatimattomasti.
  Haarniskan yläosan valmistus vei reilusti yli kaksisataa tuntia. Mukana ei tietenkään ole vuosien aikana kirjojen parissa vietetty aika, kuin ei myöskään alan harrastajien piireissä tiedon vaihtoon käytetyt tunnit.
  Haarniskaa tehdessään Olli myös oppi uusia tekniikoita. Muun muassa rullaustekniikka ja terävän kupin nostatus olivat asioita, joissa Olli huomasi kehittyvänsä.

Käsivarsi taipuu nivelten ansiosta.

  Painoa valmiilla työllä on 22 kiloa, missä Olli näkee vielä kehittämistä.
  - Verrattuna suojaavuuteen, painoa on hieman liikaa, Olli kertoo ja näyttää kuinka haarniskassa voi liikkua, ja mikä tärkeintä, nousta ylös maasta.
  - Yksi haarniskan tärkeä ominaisuus on liikkuvuus. 1500-luvulla levyhaarniska toimi kuten toinen iho. Käyttäjä saattoi juosta, kiivetä tikkaita, tehdä kuperkeikkoja ja hypätä hevosen selkään, Olli kertoo.
  Jatkossa Olli aikoo valmistaa yläosaan sopivat jalkahaarniskat sekä hansikkaat.
  Tavallaan Olli näkee oman työnsä kunnianosoituksena menneille mestareille. Lopputyötään varten Olli etsi tietoa vanhoista menetelmistä ja työkaluista.
  - Hauskaa oli huomata, että haarniskasepän työ oli melko samanlaista kuin nykyäänkin, paitsi että silloin pajassa oli jokaiselle työvaiheelle oma tekijänsä. Haarniskoilla kun oli enemmän tilausta, Olli kertoo.
  Ollin tarkoituksena onkin oppia lisää ja jakaa opittua, jottei haarniskojen valmistamisen taito katoa maailmasta.
  - Haarniska päällä maailman potkutkaan eivät tunnu niin kovilta, Olli nauraa.


Teksti Mika Nykänen, kuvat Nestori Lönngrén

Shakkinappulat kuin koruja

Shakkinappulat damastista ja mokumesta. Huh! Miika Ojanen tiesi opinnäytettä aloittaessaan, että työstä ei tulisi mikään läpihuutojuttu. Hän halusi kuitenkin kokeilla millaisen lopputuloksen saisi aikaan harvemmin shakkinappuloissa käytetyillä erikoistekniikoilla.
  - En ole vielä missään nähnyt vastaavalla tekniikalla valmistettua shakkikokonaisuutta. Luultavasti tämä on ainoa lajissaan, Miika kertoo.


Kuviointi tulee esille hapotuksen jälkeen

  Damasti ja mokume ovat tekniikoita, joissa eri metallilaatuja yhdistetään kerroksiksi. Kerrokset luovat kauniin kuvion valmiiseen esineeseen ja tekevät materiaalista kestävää. Sen lisäksi damasti ja mokume ovat erittäin työläitä valmistaa.
  Damastia on käytetty paljon erilaisissa miekanterissä lujuutensa vuoksi. Nimensä damasti on saanut Damaskoksesta, mistä tekniikka levisi ristiretkien aikana Eurooppaan. Mokume puolestaan on japanilainen versio damastista. Japanissa mokumea käytettiin alunperin miekkojen väistimissä, minkä jälkeen se on ollut enimmäkseen koriste- ja korumateriaali.
  Haastavinta materiaaleissa on niiden valmistus. Mokumessa uushopea- ja kuparilevyistä kasataan pakkoja, joita kuumennetaan ja puristetaan yhteen erilaisilla puristimilla. Damastissa materiaaleina on puhdas rauta ja hiiliteräs. Levyjen tulee olla ehdottoman puhtaita ja pesuun käytetäänkin esimerkiksi ultraäänipesua. Damastin valmistuksessa pakka vielä käännetään ja taotaan kasaan. Kääntäminen voidaan toistaa useampaan kertaan, jolloin kuviointi tuplaantuu joka kerta.

Virheettömän damastin valmistaminen vie aikaa.

  Nappuloiden valmistamiseksi Miika tuotti yhteensä kuusi kiloa materiaalia, mikä vei puolet koko työn vaatimasta ajasta. Lopulliset nappulat painavat puoli kiloa. Hävikki oli siis melkoista.
  - Varsinkin damastin kanssa oli ongelmana saada tarpeeksi virheetöntä ja täydellistä tulosta, Miika kertoo.
  Nappuloiden muodon Miika saavutti pääasiassa sorvaamalla.
  - Mokume osoittautui yllättävän hankalaksi sorvattavaksi. Se on aineena pehmeämpää kuin damasti. Kuparin ja alpakan kovuuserot ovat suuria ja sorvaaminen aiheuttaa kappaleeseen repivää liikettä, Miika pohtii.
  Oma projektinsa oli neljän hevosen valmistus, niitä kun ei pystynyt muotonsa vuoksi sorvaamaan. Pään raakamuotoilemiseen piti käyttää jyrsintä ja vannesahaa.
  - Työstin nappulat loppuun käsin viilaamalla. Tähän meni melko monta tuntia.

Hevoset vielä vaiheessa.

  Varsinaisen shakkilaudan Miika halusi olevan yksinkertainen.
  - Halusin pääpainon olevan nappuloissa ja laudan vain korostavan nappuloita.
  Miika erotti shakkiruudut toisistaan päästövärejä käyttäen ja lisäsi muutaman mokumekoristeen ulkoreunoihin.
  - Ne yhdistävät laudan kokonaisuudeksi nappuloiden kanssa.
  Aikaa koko työn tekemiseen meni lähemmäs kolmesataa tuntia. Tästä kun aletaan laskea hintaa niin päästään melko huikeisiin hintoihin.
  - Koristeelliset shakkikokonaisuudet maksavat maailmalla useita tuhansia euroja, mutta niissä ei ole käytetty näin vaativia tekniikoita. Levitetään sanaa ja katsotaan, jos löytyisi joku keräilijä, joka arvostaa tällaista työtä. Miika kertoo ja hymyilee.

Teksti Mika Nykänen, kuvat Nestori Lönngrén ja Miika Ojanen

Muistot heräävät eloon valokuvaterapiassa

Millaisia merkityksiä valokuvalla voi olla, Samuli Soini pohti aloittaessaan lopputyönsä tekemistä. Aiemmin kaupalliseen ja dokumentaariseen kuvaan keskittynyt Samuli Soini otti haasteen vastaan ja perehtyi itselleen täysin uuteen valokuvan muotoon, valokuvaterapiaan.
  - 1980-luvun alussa alettiin tutkia perhealbumikuvia ja niiden tarinoita. Jo Spence ja Rosy Martin kehittivät itsetutkiskeluun soveltuvia valokuvauksen menetelmiä. Valokuvaa voidaan käyttää eri tavoin. Tavat ulottuvat kuvien, kuten perhekuvien, katselusta luoviin kuvaustilanteisiin. Yksi tällainen on perhalbumien uudelleen kuvaaminen, Samuli kertoo.
  Valokuvaterapiaa käyttävät sosiaali-, kasvatus- ja terveysalan ammattilaiset.

Vanhat valokuvat palasivat ottopaikoilleen.

- Olennaisena asiana on asiakkaan ja terapeutin välinen luottamus, sillä kuviin kuuluu paljon muistoja, tunteita ja merkityksiä, joiden käsitteleminen voi vaatia rohkeutta. On tärkeää, että osallistuja saa itse päättää, millaisia kuvia hän haluaa tuoda mukanaan, Samuli kertoo.
  Terapiassa käytettävien kuvien joukossa voi olla asiakkaan itsensä ottamia kuvia, jonkun muun asiakkaasta ottamia kuvia, itse otettuja omakuvia, asiakkaan keräämiä kuvia sekä perhealbumikuvia.
  Samuli aloitti projektin asiakkaidensa kanssa perhekuvien katselemisella
  - Oli aloitettava varovasti. Annoin kunkin muistelijan järjestää kuvat haluamallaan tavalla. Hetken aikaa kuvia käytyään asiakas hiljentyi muistoja sisältävien, itselleen tärkeiden kuvien kohdalla. Eleistä oli aistittavissa kuinka lapsuudn muistot heräsivät eloon, Samuli kertoo kuvien katselutilanteista.

Lapsuuden leikkejä pihalla.

  Samuli pyysi asiakkaita kertomaan kuvista asioita, joita ulkopuolinen ei tiennyt. Kysymysten tuli olla hienovaraisia.
  - Ideahan ei ole kysyä kysymyksiä kysymysten vuoksi, vaan kysymyksillä johdatellaan osallistuja kertomaan tuntemuksiaan siitä, mitä kuvat hänessä itsessään herättävät. Usein kuvat saivat muistelijan liikuttumaan, Samuli kertoo.
  Kuvien katselemisen jälkeen jotkut kokivat halua tehdä vanhoja kuvia uudelleen ja lisätä niihin uusia elementtejä.
  - On tärkeää, että kuvaaminen ja sen ideointi lähtee osallistuvalta henkilöltä itseltään. Minun roolini oli toteuttaa ne toiveiden mukaan, Samuli kertoo.
  Samuli vei muistelijoita heidän lapsuuden kotipaikoille keskellä tammikuun pakkasia. Osallistujat toivat kuvia mukanaan ja valitsivat, kuvat joiden pohjalta ideoitiin uudet kuvat.

Menneisyyden talvi nykyhetkessä.

  - Kuvien ottaminen toimii terapiaprosessina, sillä niiden uudelleen toteuttaminen konkretisoi kuvissa olevat hetket aivan uudella tavalla. Osallistujien mieleen nousi myös sellaisia muistoja, joita pelkkä kuvien katsominen ei herättänyt, Samuli kertoo.
  Projektin käynnistyessä Samulia arvellutti, miten hän hallitsisi kaikki ne tunteet, jotka valokuvat osallistujissa heräisi.
  - Suurin osa huolenaiheista karisi ensitapaamisella. Kaikki olivat mukana antaumuksella, mutta mikä tärkeintä, kaikki omasta tahdostaan.

Teksti Mika Nykänen, Kuvat Samuli Soini

Valmistuvat artesaanit näyttelyssä

Vesi kantaa -näyttelyssä mukana mm.
kudontaa.

Jyväskylän aikuisopiston valmistuvat artesaaniopiskelijat järjestävät näyttelyn Jyväskylässä Tawastinkulmassa. Näyttelyn teemana vesi.

Tulevat artesaanit esittävät teoksissaan kädentaitoja ja ammatillista osaamistaan. Vesi mukautuu kunkin persoonalliseen näkemykseen monin huovuttamisen, kudonnan, kankaanpainannan, puun ja metallin työstämisen keinoin.

  Näyttelyyn voi tulla rentoutumaan, piristymään, hakemaan virikkeitä ja ihailemaan monipuolisia taideteoksia. Ohjelmassa on myös työnäytöksiä muun muassa kirjonnasta ja kirjansidonnasta arkisin klo 15.30 - 17 ja lauantaina klo 13 - 15. Näyttelyyn on vapaa pääsy. 

  Näyttely on auki 26.4.-8.5.2013 maanantaista perjantaihin kello 12-18 ja lauantaina kello 10-15. Sunnuntaisin ja vappupäivänä näyttely on suljettu. 

  Paikkana on siis entinen Puttipajan tila Tawastinkulmassa, osoitteessa Kauppakatu 33. Avajaisia vietetään  25.4. klo 18-20 ja lehdistötilaisuudessa klo 13 samana päivänä jäjestäjät kertovat näyttelystä lisää. 

  Lisätietoja näyttelystä antaa tekstiilialan opiskelija Henna Marjukka Vierimaa, 045 262 5240, hmvierimaa@gmail.com sekä kalustealan opiskelija Maria Valonen, 050 401 5215, ao100173@jao.fi. Myös kouluttaja Marjo Hallila, 040 341 5066, marjo.hallila@jao.fi, antaa lisätietoja.

Tervetuloa!