|
Noel Väänäsen valaisin on melkein pimeä. |
Luova kampus ei olisi luova, ellei se kääntäisi Jyväskylän
Valon kaupunki -tapahtuman ideaa päälaelleen (kysyä voi, onko se sitten luovaa?). Siinä
missä muut sytyttävät valot juhlistaakseen valon kaupungin ideaa, Luova kampus
vetää töpselin seinästä, hukkaa sulakkeet, kääntää pääkytkimestä, piilottaa
paristot tai sanotaanko vaikka, vähentää valaistusta ja pimenee, paitsi että ei
aivan kokonaan, sillä luovuuden kauneimpien kukkasten terälehdiltä löytyy kiteytyneitä
valonsäteitä, jotka pirskahtelevat luovan kampuksen työsaleihin, työpajoihin,
näytöksiin ja teoksiin luoden lumovoimaista ja intensiivistä taidekokemusta,
jonka läpi elettyään vieras voi vain todeta yksituumaisesti, että hän ei ole
enää entisensä, vaan henkisen ja esteetillisen transformatsioonin koettama,
uudestisyntynyt, eheytynyt inehmo, minkä vaikutuksen alaisuudessa hän löytää
rakkaan kotikaupunkinsa ja Kankaan, tuon modernin ja tulevaan aikaan
tähyävän tai katsantonsa luovan
mahtavuuskertymän, jossa uljaat, arkkitehtien toteutuneet visiot koristavat ja
ylevöittävät näkökenttää, uudelleen, kuin kauan sitten kadonneen aartehen.
On taontaa.
Saa kuvata.
Löytyy evästä.
Voi värjätä.
Näkee
valoja.
Kuvaile mielessäsi, miltä näyttäisi, jos edessäsi olisi
fotografisti, joka valoa komentaen loihtisi valokuvauskojeeseen mystillisen ja
värillisiä muotoja sisältävän kuvarunoelman, jossa itse pääosassa olet kera
taustalla valohuntuna liikehtivien, tanssillisten hahmojen, tai ulos kylmään ja
koleaan syysilman syliin langetessasi mehuaroman ihanaisen
tuoksu-maku-atmosfäärin elvyttämänä uuden alun iltaasi saanet, kuin Orfeus
manalasta nousenneena, ellet sitten polkuasi luo kohden kasvis- ja
herbaariovärien salaisuuksien haltijoiden patoja, joista nousee maagillisesti
reformatsioituneita elämänlankoja ja kuolemankuteita, joista aiemmassa
elämässäsi harhaillessasi sait vihiä Luovan kampuksen eläväisiltä ja
loistokkailta, pimeässä vaeltavan kansan keskelle laskeutuneilta airueilta.
Avoinna kansalle 28.9. klo 18-23.
Kuva Anne Aksela, teksti Pimeetä Touhua -työryhmä